Lunta, Hikeä ja kadonneita puhelimia

Monastikkin metsässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja hyvinkin usein asiat eivät mene niin kuin ne olisi tahtonut menevän........

........ Ja juuri niin kävi tälläkin kertaa.


Kaikki siis sai alkunsa eräänä sunnuntai aamuna kun olimme lähdössä nuorimman tyttäreni kanssa metsästys reissulle, eväät ja kaikki muukin tarpeellinen oli jo pakattu autoon enää koira tarhasta kyytiin ja matka voi alkaa kohti sen päiväistä metsästys maastoa. Sinä päivänä oli nuoremman ajurimme Nellin vuoro näyttää ajotaitojaan pienen pakkasen paukkuessa lumen kyllästämässä metsässä.

Auton jouduimme jättämään parkkiin erään tuttavamme mökkitien varteen ja matkamme jatkui hiihtämällä  uhkun kyllästämän järvenjään yli noin 3km päähän synnyinkotini maastoon.

Paikkahan oli nuoren koiran kannalta vallan loistava kapeahko niemi josta jänis ei yleensä poistunut edes järven ollessa jäässä, eli mahdollisuus nähdä ajettava oli erittäin todennäköistä.

Perille saavuttuamme koira löysättiin hihnasta, vaan niemi näytti olevan lähes tyhjä jäljistä liekkö ollut pienellä lumipyryllä osuutta asiaan ? Ilmeisestikkin jänis oli liikkunut uudesta lumesta johtuen todella pienellä alalla mikä toi omat haasteensa nuorelle koiralle.

Siinä virittelimme tyttären kanssa tulet, paistoimme makkaraa ja samalla nautimme hienosta talvipäivästä lumisesa metsässä.

ja silloin alkoi yllättäin kuulua hapuilevaa haukkua joka pikkuhiljaa kiihtyi ja taas hieman hapuilua sitten hiljaista ja jälleen pientä sarja tulta, läksimme katsastamaan tilannetta, Nelli oli jälleen antanut herättely haukahduksia mitä hän useinkin tekee.
Jällen oli jänis ensin karannut koiran edestä herättelystä johtuen. Sitä hapuilevaa ajoa jatkui tunnin verran ja olimme kerenneet palata nuotiopaikalle, kun metästä alkoi kuulua hirmuinen meteli se oli ns. perslähtö niin kuin meillä päin tavataan sanoa.

Siiryimme pikku-hiljaa ajon suuntaan samalla tytär sai oppia kuinka talvi jänistä täytyi lähestyä ajolle. päsimme hiljakseen tiheään taimistoon missä ajo oli pyörinyt todella pienellä alalla.
tarkastelimme tutkasta mitä koira touhusi kun ajoa oli jo kestänyt liki kaksi tuntia. Yllättäin huomasin jäniksen istuvan reilun 30 metrin päässä meistä ja katsoi suoraan meihin. Siinä me seisoimme minulla ase vasemmassa kädessä ja puhelin oikeassa......

........Toiminta suunnitelma piti tehdä muutamassa sekunnissa, ja niin minä hivutin varovasti puhelinta haalarin povitaskuun.....

...... ja juuri silloin käsikirjoitus meni aivan uusiksi.
Nostettuani varovasti aseen poskelle tähtäys ja harkittu laukaus ja jänis otti muutaman hypyn ja taas muutama hyppy näin kun jänö jai pieneen pusikkoon. Kävelimme kaadolle ja rupesin ottamaan tutkan puhelinta taskusta, vaan puhelin olikin luiskahtanut taskun sijasta vain haalarin sisään ja siitä lahkeen kautta hankeen.

Sitä koitimme etsiä soittamalla vaan kun pidän puhelimet metsällä piippauksella niin eipä soitoista ollut apua, soittelin muutamalle tuttavalle rajamiehelle ja kyselin koiraan avuksi etsintöihin, vaan ei olleet kotosalla hekään. Niin minä sitten löysin itseni konttaamasta metsässä ja kaivamasta lunta  heikkopäisenä, kävin jäljen kahteen kertaan läpi vaan ei puhelinta löytynyt. Olin jo heittänyt kaiken toivon puhelimen löytymisestä. Alkoi  olla jo hämäräkin, päätin lähteä viemään tyttöä ja koiraa kotiin. Ja silloin muistin että yhdellä yställähän oli metallin paljastin, soitto ja lupa paljastimen lainasta saatiin. Vietyäni tyttären ja koiran kotiin ja haettuani metallinpaljastimen täytyi minun vielä palata takaisin sinne umpikorpeen. Ja kiitos Taivaan-Isälle puhelin viimein löytyi ja vieläpä toiminta kuntoisena vaikka olikin ollut liki 5 tuntia hangessa.

Ja viimein minäkin hiestä läpimärkänä olin onnellisesti kotona ja vaikka päiväni olikin venynyt yli 12 tuntiseksi niin oli päivä todella muistorikas :)

Herkkääkin herkempi

Välillä olemme pohtineet, että voiko tai osaako koira näyttää tunteiaan ? Ja jälleen sain tässä mieltä askarruttavaan kysymykseen hyvinkin selkeän vastauksen. Kyllä osaa ja meidän ajokoiramme Hippu varsinkin on hyvin tunteikas veijari, joka loukkaannuttuaan näyttää sen kyllä.......

Kaikkihan alkoi eilen kun pakkanen oli vihdoin laskenut rajamaille jotta koiran uskalsi laskea metsään. Hipulla varsinkin oli pitkä paussi metsäreissuista, joulurauhan, pakkasten ja näyttely rumban takia.
vaan isäntä itse ei kerennyt eilen mukaan ja laskimmekin hipun jaloittelemaan tutkakaulassaan ihan kotipihasta, mikä onkin hienoa kunmeillä on siihen mahdollisuus. Itse jäin sitten odottelemaan eläinlääkäriä saapuvaksi raspaamaan hevosemme ja ponin hampaat.

Ihmetyksekseni sain huomata että eipä Hippu kauaan metsässä viihtynytkään pari - kolme tuntia jänistä pöläytti  juoksuun ja palasi kotiin, koira sisälle ja hän sitten meni suoraan sohvalle makaamaan.

Ehdin jo hieman huolestua kun Hippu näytti hieman apaattiselta eikä hirveästi ottanut kontaktia, koiraa seurailtiin ja tutkailtiin totesin että ei ole edes alkavaa juoksua.

Arvelenkin kaiken johtuvan siitä kun isäntä ei sitten lähtenytkään mukaan ja edellisellä kerralla oli nuorikko metsässä ja isäntä matkassa ja jäniskin vielä kotiin kannettin taisi olla meidän firstladylle likaa moinen kohtelu.
aamulla oli vielä toinen murjottanut eteisessä ja emännän kysyessä mikä mieltä painaa oli Hippu vaan katsonut kaihoisasti vinnin ovelle ja heiluttanut häntää.......  

........ Ja oven auettua toinen vilahti vilkkaastri yläkerran makuuhuoneeseen ja isännän kainaloon niin oli jälleen kaikki hyvin kun sai vähän aikaa pötkötellä siinä samalla petillä.   :)

Esittely

Vaimoni yllyttämänä rupesin pitämään tämmöistä blogia ja nimestähän tietysti pystyy päättelemään tulevaa sisältöä, mutta näin ensi alkuun on tietysti kohteliasta esittäytyä ketä tällä blogilla asustelee.

Tarhassa majailee tällä hetkellä kaksi Suomenajokoira narttua.
Ensiksi tahdonkin esitellä tarhamme vanhemman asukin kohta 8 vuotiaan neitokaisemme 
FIN-KVA Hippu......

..... Hipulla alkaa olla jo iän tuomaa arvokkuutta kasvoilla ja nuoruuden riehakkuus on vaihtunut iän mukaiseen rauhallisuuteen ja yleensä Hippu sisällä ollessaan meneekin ensimmäisenä lempi sohvalleen pitkäkseen. No joskushan sitä tietysti vanhakin nuortuu ja käy pennun kanssa leikkimään.... tai touhuaa sisällä omia "luvattomia" juttujaan.


 Ja Hipun kaverina tarhassa on kohta 2 vuotias nuori-neitokainen Nelli.......

.......Nellillä taas virtaa riittää raveltaa ainakin kolmessa tai ehken jopa neljässäkin paikkaa yhtä aikaa, niimpä Nellin lempinimi onkin ADHD   :D 
Välillä olenkin miettinyt että kuinka kaun neitin pattereissa sitä virtaa riittää, vaan taitaa vielä ainakin toistaiseksi olla uusiutuva luonnonvara, jospa se rauhallisuuskin sieltä vielä löytyy.....           ..... joskus :D


Vaan siinäpä he ovat blogin tämän hetkiset asukit, jotka samoilevat Itäisen-Suomen metsissä vuoron perään, ja heidän edesottamuksista on tarkoitus ruveta tänne kirjoittelemaan.